Kirkon tulevaisuus 9.11.2011

Keskiviikkoaamu alkoi Matti Ketosen aamuhartauden johdattelemana Jeesuksen silmien edestä katseena kohti tulevaisuutta. Yleisvaliokunnan puheenjohtaja Raili Kemppainen totesi, että jos hän kävisi intensiivisesti läpi koko aineiston, menisi siihen sata minuuttia aikaa. Valiokunta oli keräillyt selonteosta lausunnot kaikilta valiokunnilta ja piispainkokoukselta ja näin saanut kokoon valtavan määrän näkökulmia.
Tässä istunnossa puhuivat monet kirkolliskokouksen jättämässä olevat edustajat, joista osa on istunut täällä ilmeisesti jopa kahdeksatta kautta.
Piispa Heikka ehdotti monien kannattamana, että nostettaisiin esiin mietinnössä olevia konkreettisia toimenpide-ehdotuksia, esimerkiksi englanti kolmanneksi kieleksi (tiettyihin tilanteisiin), kristillisen perinteen (kuten ilta- ja ruokarukoukset) välittäminen ja lainsäädännön yksinkertaistaminen (alistusmenettelyn poistaminen ja muutoksenhakusäädösten uudelleen pohtiminen) ja uuden kirkolliskokouskauden alussa aloittava tulevaisuusvaliokunta voisi ottaa asioiden eteenpäin menemisen huolekseen. Piispa Häkkinen kiinnitti huomiota kiittelyn ohella muutamiin tarkempaa analyysiä vaativiin kohtiin ja muistutti D.L.Moodyn sanoista: ”Herran palveluksessa voimme tehdä monta erehdystä, mutta suurin erehdys on se, ettemme tee mitään.”
Lasse Marjokorpi muistutti, että kirkko saa tulevaisuutensa Jumalan sanan välityksellä, evankeliumin puhtaasta julistamisesta ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta ja piti kirkon arvoiksi mainittuja pyhän kunnioittamista yleisuskonnollisuutena ja vastuullisuutta, oikeudenmukaisuutta ja totuudellisuutta yleisenä etiikkana eikä hänen mielestään kirkon olemassaoloa tarvitse perustella sosiaalisilla ulottuvuuksilla: ”Onko diakoniasta tullut näyteikkuna, josta soitetaan torvea maailmalle?” kyseli hän vauhdikkaalla tavallaan. Hän halusi painottaa sitä, että sen on oltava erottamaton osa kristillistä todistusta ja haastoi kirkkoa vastakulttuuriseen rooliin. Hän kertoi Rooman katakombien seinällä olevasta piirrossarjasta Joonasta ja arveli, että vainotut kristityt kokivat olevansa Joonan tavoin meripedon vatsassa; Joona pakeni länteen, kun Jumala kutsui itään. Onko meille käynyt kuin Joonalle: onko kirkko lähtenyt maallistuneeseen elämäntapaan ja enemmistön elämänfilosofiaan mukaan, kyseli Marjokorpi. ”Joonasta tuli hyödyllinen, kun hän palasi alkuperäiseen tehtäväänsä. Evankeliumi on ensiarvoinen ja se on julistettava syntien anteeksisaamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.”
Pauliina Kainulainen aloitti Anna-Maija Raittilan sanoilla, jotenkin tähän tapaan: ”Ihmisille on annettava iloa lisää…ei riitä ainainen toiminnallisuus… oikealla hetkellä oikeita tekoja”. Hän painotti, että suurissa pyörteissä on syytä pysähtyä ja käytti termiä ”hengittävä traditio”, joka yhtä aikaa pysyy ja muuttuu, kunnioittaa traditiota ja ottaa todesta nykyhetken. Turvan tuo hiljainen rukous, ehtoollinen ja Raamattu ja tulevaisuusvaliokunnassa on tulevaisuuden tutkijoiden rinnalla elettävä teologian, jolle on tuttua hiljainen rukous – kuten Jeesuksenkin sanat ja teot syntyivät öillisistä Öljymäellä vietetyistä rukoushetkistä Isän kanssa.
Liisa Pura, Aimo Koskelo ja Mauno Jouppi korostivat armon evankeliumin julistamisen keskeisyyttä. Pertti Rajala kehotti nopeasti laajaan keskusteluun kirkon hallinnosta ja siten, että tehdään alhaalta ylöspäin suuntautuva malli eikä kuntien tapaan toisinpäin. Mauno Joupin mukaan tulevaisuusselonteon olisi voinut supistaa yhteen lauseeseen: ”Kirkossa on tilaa ilmaista uskoa, rukoilla, lukea Raamattua ja olla missiönäärinen.”
Johannes Leppänen selvensi meille vanhoillislestadiolaisuuden olemusta (mm. että rippi ei ole heille synnin peitto, vaan sopimista Jumalan kanssa ja sen jälkeen on sovittava ihmisten kanssa) ja kiitti Simo Peuraa, kirkon johtoa ja asiantuntijoita tukemisesta ko. liikkeen pyrkimyksessä lisätä avoimuutta.
Matti Ketonen kehotti herätysliikkeitä hieman yhteiskunnallistumaan ja kirkkoa hieman heräämään.
Lounaspöydässä sai jälleen kerran hyviä herkkuja, joiden varassa jaksaa; jälkiruuaksi oli lettuja hillon ja kermavaahdon kera, joten kilot eivät ainakaan tipu notkuvien pöytien ääressä. Lähdenpä tästä taas kahville…ja sitten käsikirjavaliokuntaan viittomakielisten mietintöjen toiseen käsittelyyn. Moni asia valmistuu hienosti viikon lopulla. Kuulin käsikirjavaliokunnan sihteeri Riitta Särkiöltä (joka on myös kirkolliskokouksen pappisedustaja), että suomalaisessa viittomakielessä lintu viitotaan sormet harallaan ja peukut yhdessä, lentämässä (poispäin?), kun taas ruotsalaisessa etusormi ja peukalo suupielessä ”visertäen” – mistähän tällaiset kontekstuaaliset muodot kertovat?